Ruottinen meets World

Tänään oli mukava päivä. Aurinko paistoi ja lämmintä oli parhaimmillaan 19 astetta. Vielä ei kuitenkaan osannut lähteä tarpeeksi vähissä vaatteissa matkaan joten hikihän siinä kaupungilla kävellessä tuli.

Hiki tuli myös päivän “askareita” suorittaessa. Tarkoitusenani oli kiiruhtaa aamulla aikaisin pankin kautta maahanmuuttovirastoon, jättää paperit virkailijalle, piipahtaa keskustaan ostamaan bussiliput Tallinaan ja ehtiä vielä kotiin syömään ennen klo 12.10 alkavia luentoja. Sen verran tunnen jo paikallisia tapoja, että en olettanut aivan varauksetta kaiken sujuvan noin helposti. Lähes kuitenkin. Lue ihmeessä lisää, jos uskallat.

Pankkiin päästyäni huomasin, että muutkin ovat päättäneet asioida juuri siinä konttorissa maanantaiaamuna. Tovin ihmeteltyäni suomalaisittainkin siistiä ja suorahkoa jonoa heräsin todellisuuteen ja huomasin ensimmäisen etuilijan. Liettualaiset eivät vain osaa jonottaa. Liekö geeneissä vika. Maksu sujui kivutta ja kiiruhdin oikopäätä maahanmuuttovirastoon, jossa havaitsin huomattavasti liettualaisempaa jonotuskäytäntöä. (Miksi muuten maahanmuuttoviraston asiakkaista noin 90% on paikallisia?!)

Etsittyäni jonon pään aloitin odottamisen. Etuilijoita ei tällä kertaa ollut kuin yksi. Tai ehkä kaksi. Kaikilta löytyy varsin pätevä selitys, miksi juuri ko. henkilön pitäisi päästä käymään vain pikaisesti virkailijan juttusilla. “Minun täytyy vain antaa tämä yksi pieni paperi.” Muuten antaisin ihan mielelläni nuoren kauniin naisen etuilla noin hyvällä syyllä, mutta kun kaikilla muillakin on vain yksi pieni paperi. Liettualaisesta toimistosta ei saa kuin yhden pienen paperin kerrallaan. Seuraavalla kerralla saa sitten toisen pienen paperin. Ja kolmannella…

Maria on käynyt ko. virastossa kahdesti ja soittanut ainakin yhdesti. Ensimmäisellä kerralla kaksi ensimmäistä virastoa eivät olleet oikeita ja kolmannesta annettiin paperi. Toisella kerralla paperin saattoi jo palauttaa. Menin tänään palauttamaan omia papereitani (jotka on ystävällisesti yliopistolla laadittu minua varten) ja näyttämään Marian maksukuittia sekä viemään passin ja kolme valokuvaa.

“Rouvan pitää olla täällä henkilökohtaisesti.”

“Mutta johan hän kävi täällä kaksi kertaa.”

“Kyllä hänen täytyy tulla tänne henkilökohtaisesti allekirjoittamaan tämä paperi.”

“Mikä paperi?”

“Tämä.”

“Voinko viedä paperin kotiin täytettäväksi?”

“Kyllä, mutta tätä kohtaa ei saa missään nimessä allekirjoitta.”

“Tässä olisi sitten minun paperini. Opiskelen yliopistossa ja siellä laativat paperini valmiiksi. Olkaa hyvä.”

“Tämä on viisumianomus. Tämä hoidetaan toisessa virastossa.”

“Aha.”

Että semmosta. Minua siis lähdettiin juoksuttamaan täsmälleen samalla tavalla, kuin Mariaa oli juoksutettu. Tällä kertaa vain päinvastaisessa järjestyksessä.

Kello alkoi lähestyä kahtatoista ja nälkä kurni vatsassa. Päätin, että en kuitenkaan noin vähästä lannistu. Kävin kotona syömässä ja jatkoin taistoa.

Ajattelin mieltä virkistääkseni käydä ostamassa bussiliput tässä välissä. Olin katsonut lipputoimiston osoitteen etukäteen ja todennut, että tuohan on tuttu paikka. Monasti olen ohi kävellyt. Pääsin Jogailoskadulle. Kävelin kadun päästä päähän ja soitin Marialle.

“Voitko tarkistaa Eurolinesin toimiston osoitteen?”

“Jogailos g. 4″

“Kiitos.”

Kävelin takaisin ja kyselin viereisistä kaupoista ohjeita Eurolinesin toimistolle. Soitin kaverillekin, joka oli käynyt pari viikkoa sitten ko. toimistossa. Hän vakuutti, että kyllä se siellä on (varmaan naureskeli itsekseen sokealle suomalaiselle). Lopulta tajusin, että tässähän se oli, vaan ei ole enää. Ei ole kovin fiksua muuttaa ja ottaa ensimmäisenä kaikkia firman tunnuksia pois ikkunoista ja seinistä. Toinen toimisto oli sen verran kaukana linja-autoasemalla, että oli taas aika hakea oleskelulupaa.

Tämä “toinen virasto” löytyi varsin helposti ja siellä oli paljon mukavammat odotussohvat kuin ensimmäisessä. Odotella taas saikin. Etuilijoita oli vain asiakasmäärään nähden jonkin verran enemmän. Sisälle päästyäni virkailija hieman ihmetteli, kun en puhunut liettuaa. Syykin selvisi pian. Hän ei tiennyt kädessäni olevasta viisumianomuksesta mitään, koska hän neuvoi vain kansalaisuutta haluavia. Liettuan kansalaiseksi haluavan täytyy ilmeisesti osata liettuaa.

Viereisestä toimistosta löytyi kuitenkin enemmän asiantuntemusta. Siellä selvisi, että paikka oli oikea kädessäni olevalle paperille, mutta käsi oli väärä ja väärässä paikassa. Viisumeita oli tosiaan myönnetty joskus meille EU-opiskelijoille, mutta ei enää. Nykyään tulisi hakea väliaikaista oleskelulupaa. Kyseinen lupa on muuten sama mitä Maria on hakemassa ja käsittelypaikkakin sama. En ole aivan varma itsekään mitä tässä vaiheessa tapahtui. Joko minulta loppui huumori tai sitten se vasta alkoi. Päätin kuitenkin siltä istumalta, että tulkoot vaikka pidättämään, mutta minähän en mitään lupia enää ano. Olen siis laittomasti maassa.

Tämä kyseinen oleskelulupahan on varsin mielenkiintoinen asia kokonaisuudessaan. Liettuahan on EU-maa siinä missä Suomikin. Silti myös EU-kansalaisten täytyy anoa oleskelulupaa, jos viettää maassa yli kolme kuukautta. (Käytäntö on ilmeisesti sama muissakin maissa, myös Suomessa) Kukaan ei tosin tiedä milloin olet maahan saapunut. Rajalla passeja tuskin vilkaistaan. Toinen mukava asia on tämä ihmisten pompottelu. Annetaan paperi kerrallaan ja juoksutetaan jonottamassa useampana päivänä. Onneksi meistä opiskelijoista huolehditaan ja olomme tehdään mahdollisimman helpoksi. Ai, mutta eipäs tehdäkään. Siellä ei tiedetä asioista yhtään sen paremmin. Itse olisin pystynyt selvittämään tämän asian paljon nopeammin jo tammikuussa, mutta yliopistolta kiellettiin. He kun tekevät kuulemma kaiken valmiiksi. Sitten tarvitsee vain piipahtaa virastossa. Piipahdin. En piipahda enää.

Ah, mutta bussiliputhan olivat vielä ostamatta. Kävelin siis linja-autoasemalle. Pääsisäänkäynnin kupeessa olikin Toks/Eurolinesin toimisto, josta uskoin liput helposti saavani. Selvästi kutsumusammatissaan oleva tyttönen katsoi minuun yrmeästi, kun astuin ovesta sisään. Esitin ystävällisesti asiani ja hymyilin. (Ehkä siinä olikin se virhe. Liettuassa ei ole tapana hymyillä ventovieraille)

“Ei silloin mene busseja.”

“Mutta katsoin internetistä teidän firmanne sivuilta, että menee.”

“No saattaa mennäkin, mutta me emme myy niitä lippuja.”

“Kiitos, näkemiin.” (ilman hymyä)

Soitin Marialle ja esitin huolestuneisuuteni asiasta. Laiva Tallinasta lähtisi klo 7:00, joten mielellään ennen kuutta olisi hyvä olla satamassa. Mutta kun eivät myy lippuja. Puhellessani kävelin ympäriinsä linja-autoasemalla. Kas kummaa! Toinen Eurolinesin toimisto. Tällä kertaa ilman Toksia. (Toksin toimisto vieressä.) Samankaltainen vastaanotto, mutta olinko havaitsevinani pienen hymyn häivähdyksen. Ehkä kuvittelin. Lähestulkoon piti kädestä näyttää, että tuohon bussiin haluttaisiin liput. Myytkö? Myihän se lopulta, mutta meinasi laskuttaa 388 litiä, kun oikea summa oli 266 litiä. Sekin piti itse laskea.

Liput taskussa ja tyytyväisenä trollikkaan. Mikään ei voisi mennä enää pieleen. Niin tyhmä en kuitenkaan ollut, että olisin noin ajatellut tässä vaiheessa päivää. Iltapäivä oli siis jo pitkällä. Talvella bussien ja trollikoiden (johdinauto) ikkunat ovat joko jäässä tai huurussa, niin että ulos on turha katsella. Kesää varten on näemmä keksitty teipata ikkunat täyteen mainoksia. Ja nyt en puhu mistään puolet ikkunasta peittävästä pikkureklaamista. Tuulilasi ja kuljettajan peilit oli taidettu jättää vapaaksi. Siitäkään en tosin voi olla varma, koska kesken matkan kuljettaja päätti runnnoa pikku golfista ohi vaikka väkisin. Väkisin se tapahtuikin. Vähintään peili lähti mukaan (ihan varma en voi olla, kun mainokset estivät näkyväisyyden) ja siinä sitä sitten seisottiin asiaa selvittämässä.

Huomiseksi on luvattu yli 20 astetta lämmintä. Mukava päivä siis luvassa.